Bad Religion: HISTORIA ON OPETTANUT MEILLE PELKKÄÄ VIHAA
Teksti: Veda Honkanen
He asuvat Hollywoodin kuuluisan Sunset Boulevardin varrella, siellä missä Amerikan kuuluisimmat filmitähdetkin, soittavat punkkia ja taistelevat sanoin sotaa vastaan. Heidän musiikkinsa on ehkä nopeampaa kuin kenenkään muun, mutta he saavat silti olla älykkäitä. He keksivät ajatuksia, jotka kaikki haluaisivat sanoa ensimmäiseksi, mutta joita ei tule kenen tahansa mieleen. He ovat Bad Religion: maailman seuratuin punk/hardcore-ilmiö.
Oman edun tavoittelu, vääriin asioihin uskominen ja kunnian puolesta kuoleminen eivät ole koskaan kelvanneet Bad Religionille. Koko kolmetoistavuotisen olemassaolonsa tämä kalifornialainen ryminäorkesteri on kampittanut iskulauseillaan amerikkalaista yhteiskuntaa. Vallan väärinkäytökset ja uskonnon nimissä tappaminen saivat Greg Graffinin polttamaan tähtilippuja jo 80-luvulla. Niinpä Bad Religionkaan ei ole ikinä osannut olla hiljaa. Se osoitti etusormellaan vallanpitäjiä Persianlahden kriisin syttyessä, julkaisi Noam Chomskyn kanssa Maximum Rock & Roll-lehden välissä sodanvastaisen New World Order¬-singlen eikä ole sen jälkeenkään kadottanut otettaan tästä päivästä.
Monet muut punkit ovat jo jättäneet leikin kesken, Bad Religion ei. Se on pukannut levyjä tasaisesti ulos tinkimättä tyylistään: How Could Hell Be Any Worse (1982), Suffer (1988), No Control (1989), Against The Grain (1990), Generator (1992), Bad Religion 80–85 (1992, sisältää Back To The Known EP:n, 1984).
Vähemmänkin tarkkaavainen huomaa jo sen, ettei Bad Religion ole jäänyt polkemaan paikalleen. Aina se on porskuttanut ehdottomalla asenteella eteenpäin. Jopa niin ehdottomasti, että luulisi, että Bad Religion tarkoittaisi viisikolle Graffin, Brett Gurewitz, Greg Hetson, Jay Bentley ja Bobby Schayer jotakin vakavampaa kuin sitä ruumiillistumaa, minkä me muut nimellä käsitämme.
– Mutta kyllä se on vain nimi, jonka satuimme valitsemaan, koettaa Religion-basisti Jay Bentley vakuutella.
INHOTTAVA JA EPÄMIELLYTTÄVÄ METELÖIJÄ
Teini-ikäinen ja viaton Bad Religion meni ensimmäisen kerran studioon 1980 ja purkitti silloin kuuden biisin EP:n. Seiskatuumaisen nimi oli yksinkertaisesti ”Bad Religion" ja painosmäärä vaatimattomat 1500 kappaletta.
– Me aloitimme niin kuin nyt bändit yleensäkin. Rämistelimme autotallissa, pidimme kovaa meteliä ja olimme epämiellyttäviä. Minusta tuntuu, ettemme ole tuosta paljoakaan muuttuneet, olemme yhä päällisin puolin samanlaisia.
Kolmessatoista vuodessa luulisi kiillon silmissä jo helposti himmenevän, mutta Bad Religionin tapauksessa kyllästymispistettä ei ilmeisesti ole vielä saavutettu.
– Musiikin tekeminen on meille itse asiassa nykyisin vielä tärkeämpää kuin alkuvaiheissa. Mukaan on tullut paljon muitakin merkityksiä. Lujaa soittaminen ja inhottavana oleminen eivät meille enää pelkästään riitä.
Musiikkibisnes vie valtaosan myös religioonien vapaa-ajasta, sillä yhtyeen voimahahmo ja kitaristi Brett Gurewitz omistaa itse Epitaph Recordsin. Ja Epitaph julkisee nykyisin paljon muutakin kuin pelkästään Bad Religion-kamaa. Epitaphin leivissä on muun muassa sellaisia nimiä kuin Clawhammer, Coffin Break, NOFX.
– Uusimpia kiinnityksiä ovat Rich Kids on L.S.D., The Offspring ja Rancid, jonka ensimmäinen levy on vastikään ilmestynyt.
Monet noista bändeistä eivät ole kauaksi puusta pudonneet ja välillä muita Epitaph-bändejä on pidetty melkoisinakin Bad Religion-klooneina.
– Tästä syystä emme enää itse tuota uusia levyjä niin paljon, vaan käytämme ulkopuolisia tuottajia, Brett kertoo.
Gurewitzhan omistaa puoliksi myös Westbeat studion, jossa Bad Religion ja muutkin levy-yhtiön bändit äänityksensä tekevät.
EI MITÄ TAHANSA PUNKKIA
Todellisen läpimurtonsa Bad Religion teki kolmannella levyllään No Control (1989), joka hyvin nopeasti myi 80 000 kappaletta. Se on omakustanteelta jokseenkin käsittämätön saavutus.
Nimenomaan No Control esitteli meille monille Bad Religionin sellaisena kuin sen olemme jälkeenpäin oppineet tuntemaan; maailman nopeimpana melodisena punk/hc-ryhmänä, joka raivostansa huolimatta muistaa olla hukuttamatta kauniita, harmonisesti sointuvan sävelmiään räimeen alle.
– No Control on mielestäni yksi yliarvostetuimmista levyistämme. En ymmärrä, miksi ihmiset ottavat aina sen puheeksi, vaikka onhan toki myönnettävä, että se ja sitä seurannut kiertue toivat meille palon jalansijaa Euroopassa.
Amerikassa Bad Religion tunnettiin punkkipiireissä vallan hyvin jo vuotta aikaisemmin Suffer-julkaisun jälkeen, No Control vain vahvisti asemia. Vuosien mittaan suosio on sitten vain kasvanut ja reilu vuosi sitten ilmestynyttä Generatoria tilattiin jo ennakkoon levyliikkeisiin yli 100 000 kappaletta.
Vaikka menestys on kasannut valtavan työtaakan Mr. Brettin ja muiden religioonien hartioille, bändi ei ole vielä antautunut suurten monikansallisten levyfirmojen tarjousten edessä.
– Ainahan on mahdollista, että tekisimme sopimuksen jonkun isomman levyfirman kanssa, mutta emme ole katsoneet sitä vielä tarpeelliseksi. Muiden ohjailemana ei välttämättä olisi kovinkaan nasta olla.
Monet valittavat tunnetuksi tulemisen olevan U.S.A.:n kokoisessa jättivaltiossa äärimmäisen hankalaa ilman major-yhtiön siipiä, mutta Bad Religion pitää mieluummin kiinni omista periaatteistansa.
– Teemme mitä vain promotoidaksemme bändiämme, mutta huoraamaan emme rupea.
IMELÄÄ JA AGRESSIIVISTA
Vasta ilmestyneellä seitsemännellä religioonialbumilla Recipe For Hate omaan napaan tuijottava nationalismi, raha ja ahneus saavat nenilleen entistäkin karheammalla kämmenellä.
Valtaosa biiseistä on kaunismelodisia, mutta meluvallit tekevät kappaleisiin sellaisen kuorrutuksen, ettei kukaan pääse haukkumaan lopputulosta liian imeläksi. Tappo-hittejä löytyy kasapäin. Kerosene, Struck A Nerve, Man With A Mission ja Watch It Die lienevät niitä kaikkein ilmeisimpiä.
Toisen kerran perättäin Bad Religion on osoittanut muuntautumiskykynsä. Generatorilla vauhti ehkä vähän tipahti ja lopputulos oli aiempaa hutiloidumpi, mutta nyt bändi on löytänyt mielenkiintoisen suunnan, josta on iloa yhä laajemmalle ihmisjoukolle.
– Musiikin täytyy olla intensiivistä. Vaikka soitamme nopeasti, se ei ole läheskään niin tärkeätä kuin se miten koko homma on kasassa.
Bad Religionin musiikissa melodiat ovat se positiivinen osa maailmankatsomusta, jossa ilo ja suru ovat jollain tapaa tasapainossa, mutta tekstit ovat sen sijaan vakavaa, syvällistä pohdintaa.
HISTORIA ON OPETTANUT MEILLE VAIN VIHAA
Teesipuolesta Religionissa vastaava Greg Graffin on siitä harvinainen amerikkalainen ajattelija, että hän muistaa kurkistaa myös kääntöpuolelle. Koti, uskonto ja isänmaa on syövytetty jenkkimieliin vuosisatojen aikana tarkoittamaan jonkinlaista kaiken arvostelun yläpuolella olevaa, koskettamatonta pyhää kolminaisuutta. Vuosi Amerikan löytymisen 500-vuotisjuhlavuoden (jonka heikompiosaiset muistavat lähinnä kestämättömistä kärsimyksistään) jälkeinen asetelma oli suorastaan herkkua Bad Religionille.
– Recipe for Hate ei ole varsinaisesti mitenkään yhteydessä käynnissä oleviin sotiin, mutta voi sen hyvin mieltää käsittelemään sitäkin puolta asiasta. Alunperin ajatus oli lähtöisin kuitenkin juuri Amerikan löytämisen ja Kolumbuksen juhlinnasta.
Graffin on jo pitkään paasannut uuden maailmanjärjestyksen ja ajattelutavan puolesta ja sai Recipe For Hatelle tiivistettyä mukavasti yhtiin kansiin ajatuksen, että tähänastinen historiamme on opettanut meille pelkkää vihaa.
– Meidän olisi jo aika omaksua uudenlainen maailmanjärjestys, jossa arvostetaan muitakin kulttuureita kuin omaamme. Ihmiset ovat ahneita ja saitoja sekä käyttävät lisäksi huumeita. Mikä voisi olla sen mädempää, huumeista ajoissa eroon päässeet religioonit kysyvät aiheellisesti.
– Edistyksen miekka on kuin tarttuva lämmin tuulenhenkäys, joka lupaa paljon, mutta jonka alle jää aina jotakin arvokasta. Tasapainon puute on maapallon tragedia, Graffin julistaa.
Melkoisiksi piikeiksi mies on tekstinsä kyhännyt, sillä välillä hän säälii amerikkalaisena maailman väestöä. Minkä sille voi, etteivät kaikki syntyneet U.S.A.:ssa, mutta voivathan muut aina ottaa etenkin oppia meistä ja meidän esimerkillisestä moraalistamme, mies niljakkaasti liukastelee videollekin kuvatussa biisissä American Jesus. Ehkäpä ihmisten pitäisi antaa 21 vuosisadalla tilaa jo jollekin fiksummalle lajille, miettii hän vielä evoluutiokysymyksiä levyn toiseksi viimeisellä raidalla Modern Day Catastrophists.
Positiivisimpana asiana kaiken mielettömyyden keskellä Jay Bentley pitää sitä, että ihmiset alkavat olla tietoisia ympärillä tapahtuvista asioista.
– Kaikille lienee jo selvää, että löydämme myöhemmin edestämme mitä ikinä sitten teemmekin. Kukaan tuskin on niin lapsellinen, että enää toisin ajattelisi.